 |
Nimettömässäni on timantti. Elämä on vaaleanpunaista ja maistuu hattaralle.
Mitä ikinä se merkitseekään. Luultavasti sitä, että alan nähdä värejä, pitkään jatkuneen mustavalkean ajan jälkeen alan jälleen nähdä värejä. Kirkkaita, puhtaita, hempeitä ja lempeitä värejä, en pelkästään pärjäämisvärejä tai selviytymissynkkyyttä vaan elämään kuuluvaa kauneutta ja harmoniaa.
Tein viikonloppuna jotain rohkeaa, johon en koskaan aiemmin kyennyt. Kävin Puijon tornissa, vaikka pelkään kuollakseni korkeita paikkoja. Koin jotain suurta, pieni askel ihmiskunnalle, jätti harppaus minulle. Minä uskalsin.
Eikä mitään pahaa tapahtunut, uskalsin jopa katsella maisemia.
Luulen että elämässäni on päättymässä vakava kausi, kausi jolloin ilo oli revittävä irti, se ei tullut omin voimin liki. Nyt tuntuu että elämä viimeinkin alkaa voittaa alakulon.
Yksi asia josta tuon huomasin, on että jaksan jutella jokaisen vastaantulijan kanssa joutavia, tovin tai toisenkin. Minusta on kiva hymyillä ja sanoa hei, jokaiselle jonka tunnen, niillekkin joita en tunne kovin hyvin.
Toinen asia josta epäilen että jotain suurta viimein oikeasti tapahtuu, eikä vain tunnu tuolta, on että olen alkanut lukea romaaneja. 10 vuoden tauon jälkeen olen vihdoin palannut keksittyjen tarinoiden ihanaan maailmaan. Kymmenen vuotta kahlasin läpi sisustus, ruoka, itsehoito-oppaita ja elämänkertoja, ne kun olivat totta. Nyt en enää kaipaa totuutta niin paljon, voin hymyillä ja leikkiä ja olla hulvaton.
Eikä se tarkoita alkoholin suhteen yhtään mitään. Alkoholi on ja pysyy poissa elämästäni, mutta näin se vain ilo palaa, ilmankin viinaa. 
On hienoa että on kesä. Olo on edelleen ailahteleva. Olen miettinyt paljon sitä, tuleeko minusta "normi" eläjää. Toki voin esittää olevani "tavis" mutta eiköhän meistä silti ihan jokainen ole omalla tavallaan omituinen.
Kuten Rölli laulaa, omistuisten otusten kerhosta. Pian tulee kaksi vuotta raittiutta täyteen. Huomaan joitain muutoksia ajattelumaailmassani, jotain eroa edelliseen kesään. Enää minä en häiriinny jos toiset juovat, vain jos sönköttävät humalassa minulle, ärsyynnyn. En enää ajattele juomista, en kaipaa sitä, en uneksi josko joskus voisin. Syvä rauha on vallannut mieleni, tieto siitä että elämä tästä hautaan saakka, voi olla hyvää ja onnellista ilman alkoholia.
Vielä viimekesänä ajattelin päivän kerrallaan. Kun olen tänään juomatta huominen huolehtii jne. Mutta nyt huomaan ettei loppuelämän ajatteleminen ole raskasta. Se on minun elämäni, minun näköiseni, eikä siihen alkoholi kuulu.
Olen aika onnellinen kaiken kummallisen eloni keskellä. 
Mutta "terveen" rajoissa. Koska jaksan edelleen nousta vuoteesta ja nauttia elämästä. Eilen kävin lasten kanssa kevät retkellä. Ihan perheen kesken, kävimme katsomassa kosken kuohuja, museossa pääkalloja ja lopuksi lintubongausta pelottavan korkeissa torneissa, jonne vain lapset uskalsivat nousta. Itse kärsin korkean paikan kammosta, joten kuvailen hurjapäitä maajalasta.
Oikein onnistunut retki, ja hyvät eväät.
Depressiokoulukirjaa olen "vältellyt" täyttämästä, tyhmyyttäni. Mikä hitto ihmisellä on, kun olo hiukan oikenee, jättää heti työt tekemättä, vaikka tietää mikä on seuraus jos on itseä kohtaan välinpitämätön.
Joten menen kiltisti tehtävien pariin. Huomenna taitaa alkaa viikko neljä. Tähän asti olen tehnyt tehtäviä puolihuolimattomasti. Olen laiska ja mukavuuden haluinen, mutta kummallisinta kai on, että tiedän että tehtävien tekeminen huolella parantaisi oloa, mutten tee niitä koska? enkö halua voida hyvin? Onko tuo ihan pelkkää laiskuutta, vai onko minussa vieläkin toive, että joku toinen tekisi minusta onnellisen?
Ihan tyhmää, palaan oppikirjan äärelle. Lisäksi harjoittelen pikakirjoitusta ja yritän saada kirjan käyntiin. Pitäisi mennä vieraan töihin jottei tappaisi itseään huonolla omallatunnolla, liialla työllä en henkeä itseltä vie, vaan sillä että asetan tavoitteet taivaisiin ja petyn kun en jaksa?!
Ehkä Depressiokoulukirjasta löytyy apu tuohonkin vaivaan, en vain ole lukenut kohtaa vielä.. luultavasti se on siellä elämänsuunnittelu osiossa.
Tilasin kirjan Depressiokoulu, koska koen että kaikki keinot oman olon parantamiseksi ovat sallittuja. Selattuani kirjan läpi huomaan etteihän siellä mitään varsinaisesti uutta ole, mutta onpahan jäsennetty asiat niin, että ne HYVÄT asiat tulee itselle tehtyä.
Masennuksen pahin ilkeys on juuri siinä, että tietää kyllä mitä pitäisi tehdä, muttei arvosta itseään niin että tekisi hyviä ja mukavia asioita. Masentuneena tapaa märehtiä vain niitä tekemättömiä töitä.
Ihminen on tyhmä, vasta kun saa oppikirjan eteensä ymmärtää että sillä mitä aamulla päällensä pukee, on todella vaikutusta. Joko puet kuten arvostat itseäsi, likaiset, nyppyiset, harmaan hiiren vaatteet, tai kivat ja mukavat puhtaat vaatteet. Kokeilkaa pois, se mitä peilistä näkyy vaikuttaa mielialaan.
Toinen asia mikä piti kirjasta lukea oli että, sosiaalisuudeksi riittää se että hymyilee kaupan tätille?! Sekin on alku, tai että soittaa siskolle? äidille? veljelle? lapselle? Kenelle tahansa, ihan tuttua tutummalle, ylittää sen kynnyksen etten minä...
Minä en soita edes lapsilleni? kuin äärimmäisessä hädässä tai pakkotilanteessa? Koen itseni niin arvottomaksi, etten olisi oikeutettu häiritsemään lapseni leikkiä kysymyksellä tuletko syömään? Minä todella tunnen itseni täysin arvottomaksi. Ehkä tuon myöntäminen ja ymmärtäminen on yhtä suuri asia kuin alkoholiongelman myöntäminen, vasta kun asian myöntää, sen äärellä voi alkaa työskennellä.
Ei tarvinne mainita että olen suhteissani aina antanut kohdella itseäni huonosti. Kun annan toisten kohdella itseäni huonosti, sieluni saa informaatiota että olen huono, minua saa kohdella huonosti. Noin kierre ruokkii itse itseään, aina siihen päivään kun iskee jalkansa lattiaan ja karjaisee leijonan lailla. Tämä Ei Enää Käy!
Minä seison nyt tuossa kohtaa, säikähdin vähän omaa ääntäni, mutta jossain minussa on pieni vinkeä virnuileva totuustonttu, joka väittää että ensimmäisen kerran elämässäni, minä toimin oikein, minun itseni puolesta, niitä ihmisiä vastaan jotka kyllä sanovat "tehneensä parhaansa" mutta joiden käytös jatkuvasti oli kummallista, syyllistävää, välinpitämätöntä tai suorastaan pahaa.
Tämä kuva oli lampussa, kun olin lapsi ja kaikki paha oli jokapäiväistä.
Hyvä olo on häilyvä käsite, koska nyt olen tutkinut olevani masentunut, läheis- tai vastariippuvainen (mistä noista tietää, ilman diaknoosia) Päätin ottaa itseäni niskasta kiinni ja rakentaa terveen mielen tervehtyneeseen ruumiiseeni. (keho tai vartalo olisivat kauniinpia sanoja, mutteivät sovi tähän)
Mielenkiintoinen havainto, jonka tein keskustelusivulla, jossa kuljen säännöllisesti nimimerkillä hajatelma. Parin viime viikon aikana, on tullut keskusteltua masennuksesta. Tai masentuneisuuteen heräämisestä, sen jälkeen kun raittiutta on takana 1½ vuotta.
Enempää asiaa tutkimatta, luulen että kyse on jollain tavalla siitä, että raitistuttuamme meille riitti että elämä on parempaa ja raittiudesta viimein tuli totta. Luulen että 90% ehkä täydet 100% meistä kokee elämänsä todella parantuneen, sillä että alkoholi jäi.
Tuo riitti vuoden ja puolikkaan. Sitten, ihan hiljaa ja huomaamatta jossain sisällä pikkuruinen ääni alkaa inkuttaa; Haluan että elämä on myös kivaa...
Katsomme elämäämme, joka on ollut pitkä ponnistus, suuri uurastus ja väsyneenä lepäämiseen keskittynyt rauhoittuminen. Ihmiset ovat kaikonneet elämästämme, ensin ne oikeat ystävät, kun joimme, ja sitten ne juovat ystävät kun raitistuimme.
Kun lepohetki on ohitse, tässä 1½ v. kohdalla, heräämme havaitsemaan että haluamme elämältä lisää. Heti mulle kaikki tänne, ajatus on rakentunut meihin alkoholistiaikana. Raittiina pitäisi malttaa odottaa, vie ehkä kolme vuotta löytää suuren muutoksen jälkeen lopullinen tai väliaikainen totuus itsestä. (lopullista totuutta tuskin on) Mutta koska prosessoimme paljon minäämme raitistuessa, päätämme rynniä masennuksenkin kimppuun.
Siitä luulen että kohdallani on kyse. Raitistuessa opin että tärkeintä on jättää juominen. Ensin piti olla juomatta. Raittius tuli vasta myöhemmin, ensin piti olla ilman alkoholia. Jotain samaa koen tässä hetkessä, mielen harmaudessa. Olen rämpinyt, olen laahautunut, olen levännyt. Nyt haluan pois tästä armon ajasta, kohdasta jossa kaikki muu on itselle sallittua paitsi juominen.
Ensin pitää lakata märehtimästä, pitää lakata lisäämästä sisäistä pahaaoloa märehtimällä. Pitää hymyillä, pitää ulkoilla, hoitaa itseä, ja ennen kaikkea, alkaa vaatia itseltä niitä asioita, joita ihmiset maailmassa itseltään vaativat. En syö ravintoarvolta huonoa ruokaa, en lohduttaudu ruoalla, en löhöä sohvalla ja tuijota onttona telkkaria. Tein kaikkea tuota, ja annoin siihen itselleni luvan.
Aika aikaansa kutakin. Ehkä en pääse masennuksesta näin, varmasti jonkun masennus on niin syvää että lääkäriä ja lääkkeitä tarvitaan. Mutta luulen että minulla, elämäni jälkeen on parhaat keinot saada itseni kuntoon.
Vaadinko itseltäni liikaa? Yritän opetella keskitien kulkemista. Vaikka nyt vedän itseni irti sohvan sylistä, en pyri samana päivänä täydelliseen elämään. Yritän keskitielle, tavallisuuteen. Siihen että hyvää on enemmän kuin huonoa.
Testing testing, en tiedä vievätkö nämä testit muualle kuin hukkaan, mutta kaikkea kai voi yrittää.
Ja tässä oma tulokseni:
Päädyimme seuraavanlaiseen arvioon
Kompetenssia, eli pätemisen- ja tyydytyksen tunteen kokemistasi kuvaava lukusi on 2. Testin mukaan sinun voimavarasi jokapäiväisessä elämässä ovat tällä hetkellä vähäiset. 15% ihmisistä kuuluu tähän ryhmään verrattaessa voimavaroja.
Stressin kokemista kuvaava lukusi on 15. Testin mukaan olet tällä hetkellä hyvin stressaantunut. Noin 2 % ihmisistä kokee yhtä paljon tai enemmän stressiä kuin sinä.
Itsetuntotesti Vastaukseksi sain, Huono on tämäkin tulos! Itsetuntosi kaipaa ilman muuta kohentamista. Nyt vain rohkeasti hakemaan apua ja itsetuntoa asiantuntijoilta.
Ketähän nuo asiantuntijat mahtavat olla?
Eilen löysin nuo vinkit itsetunnon parantamiseen. Tänään ajattelin keskittyä tähän kohtaan.
Etsi totuus itsestäsi. Mieti millainen kuva sinulla on itsestäsi? Jos olet tottunut ajattelemaan itsessäsi jotakin piirrettä, kysy itseltäsi: Onko se totta? Olenko todella sellainen? Usein kuvittelemme asioita, jotka eivät välttämättä pidäkään paikkaansa.
On varmasti paikallaan miettiä niitä ajatusmalleja, joita itsestään on vuosien kuluessa kehittänyt, sitä pitävätkö nuo mielikuvat paikkaansa, voisiko niitä ehkä muuttaa, kohti sitä mitä haluaisi olla. Yleensä nuo mielikuvat kurjan elämän jäljiltä ovat pahasti sinne negatiiviseen painottuvia. Olisiko tämä järjen voitto tunteesta?
Olen siis suorittaja. Mietin mistä tämä suorituskeskeinen tapa elää on tullut. Ainakin se vie elämästä ilon. Ei voi elää vapaana, jos suorittaa elämää.
Suorituskeskeisyys lienee meille huonon itsetunnon omaaville oiva tapa tehdä itsestä itselle hyväksyttävä persoona. Kun olen tehnyt tämän ja tuon ja saavuttanut vielä vähän, sitten olen hyvä.
Terveet ihmiset tuntevat tuon "minä olen hyvä" jutun, tekemättä mitään. Heille olen kade. Joten lähden jälestämään hyvää itsetuntoa. Ensimmäisenä silmilleni avautui tämä sivusto Nyyti ry
Sieltä löysin tämän.
Salme Blomsterin vinkkejä mukaillen:
· Keskity vahvuuksiisi - älä puutteisiisi. Yritä löytää itsestäsi ja ympäristöstäsi positiivisia puolia. Mitkä asiat ovat hyvin? Missä asioissa olet hyvä?
· Etsi totuus itsestäsi. Mieti millainen kuva sinulla on itsestäsi? Jos olet tottunut ajattelemaan itsessäsi jotakin piirrettä, kysy itseltäsi: Onko se totta? Olenko todella sellainen? Usein kuvittelemme asioita, jotka eivät välttämättä pidäkään paikkaansa.
· Puhu kauniisti itsellesi ja muille.
· Muista, että jokainen ihminen on ainutlaatuinen.
· Muistele onnistumisiasi.
· "Pilvettömien päivien päiväkirjaa" on hyvä selailla silloin, kun eteen tulee vastoinkäymisiä. Vaikeina hetkinä on hyvä palauttaa mieleen se hyvä, mitä on ollut. Niin vaikeudet kuin hyvätkin hetket kuuluvat elämään.
· Uskalla olla erilainen. Erilaisuus voi toisinaan tuoda mukanaan yksinoloa, mutta toisten liiallisesta myötäilystä saattaa seurata omasta itsestä vieraantumista.
· Opettele tekemään valintoja, päättämään ja tahtomaan!
Päättämistä voi joutua harjoittelemaan mitättömänkin tuntuisissa asioissa, jos ei ole tottunut tahtomaan mitään. Jos joku kysyy otatko teetä vai kahvia, päätä kumpaa haluat.
· Irrottaudu vääristä häpeän ja syyllisyyden tunteista. Mitä hävittävää sinulla loppujen lopuksi olisi, kun olet hyväksytty olemuksesi pohjaan saakka?
· Etsi yhteisö tai ystävä, joka auttaa kasvamaan. On tärkeää löytää joku, joka kannustaa sinua ja antaa sinun olla oma itsesi.
· Älä lannistu hylkäämisistä, vaan yritä uudelleen. Älä anna muiden määritellä olemassaolosi oikeutta. Kenellekään ei saa antaa sellaista valtaa, että hän pystyy hylkäämällä tuhoamaan sinut.
Tee mielikuvaharjoituksia ja vahvista itsetuntoasi. Ajattele, että onnistut juuri sellaisena kuin olet. Mieti kaikkia hyviä puoliasi. Kirjaa ne ylös ja palaa kirjaamaasi listaan aina heikolla hetkellä.
Nyt kun raittius on jo totta, niin reilusti että asian uskaltaa ääneen sanoa, olisi aika keskittyä onneen ja onnellisuuteen.
Ikävä tosiasia kun on sekin, että raittius ei tuo onnea mukanaan kiitoksena raadannasta. Raittiuden jälkeen meistä jotkut, ehkä monetkin kärsivät masennuksesta tai vain alakulosta ja potutuksesta. Näiden tunteiden hyväksyminen sen jälkeen kun on elämänsä kuntoon saanut, on vaikeaa. Minullahan pitäisi mennä nyt hyvin, miksi olen ikävä ihminen?
Syitä on yhtä monta kuin ihmistä, on sitä ja tätä ja tuota, ihan kuten kellä tahansa tallaajalla. Minut noista muista alakuloisista erottaa se, että holistisen elämän jälkeen raittiina, minun pitäisi olla onnellinen.
Pitäisi tai oletetaan että olen, ihan kuten lottovoiton saaneella ei voisi olla suruja ja murheita. Eihän se noin mene.
Tästä ja monista muista syistä, valitsin tämän (kolmesta blogistani) blogiksi jossa käsittelen Onnea ja Onnellisuutta, yritän etsiä tietä sellaiseksi ihmiseksi joka tiedän voivani olla, mutta jota en nyt ja tässä jaksa tai osaa olla. Koetan jättää tämän alakulon taakseni ja nousta takaisin jaloilleni, hymyilemään kilpaa auringon kanssa.
Lisäsin sivuun aiheluettelon, josta on näppärä katsoa mitä olin mieltä asioista. En väitä että ajatukseni ovat ainoa totuus, mielipiteeni on muuttunut useista asioista matkan aikana. Lopputulos on kuitenkin tärkein, minusta tuli raitis.
Tähän päivään mennessä olen saanut jakaa ajatukseni 5723 kävijän kanssa. Kiitos kaikille yhdessä ja erikseen.
Puhdistin tänään postilaatikkoni sälästä, siis ihmisistä jotka joskus kuuluivat elämääni mutta ovat siirtyneet takavasemmalle. Muutamaan olen katkaissut välini reilusti, toiset vain unohtuivat tämän pitkän matkan varrella pientareille.
Mikä on se, mikä laittaa meidät riippumaan ihmisissä joista emme välitä? Tuota mietin pitkään katkaistuani välini ihmiseen jota pidin ystävänä. Mutta ystävät tapaavat olla ihmisiä joiden seurassa viihtyy, joiden seurassa tuntee olonsa hyväksi ja jotka kohottavat mielialaa, vain olemalla olemassa. Tämä kyseinen "ystävä" ei enää tehnyt mitää noista.
Tunsin oloni vain ankeaksi, hiukan kiukkuiseksi ja väsyneeksi hänen kanssa yhteydessä ollessani. Yhtäkkiä oivalsin ettei minun tarvitse, eikä minun ole pakko kantaa mukanani tuollaisia ystävyyksiä. Saan jättää ne selkäni taakse, anteeksi pyytämättä. Saan päättää ketä elämääni haluan ja ketkä jätän pientareelle.
Kyse ei ollut siitä että tämä ystäväni olisi tullut ongelmineen luokseni enkä viitsisi kuunnella vuorostani, kyse oli ihmisestä, jonka olen tuntenut vuosia, mutta tuntui ettemme koskaan päässeet samoille aalloille. Ystävyytemme oli jatkuvaa ristiaallokkoa ja vähitellen aloin voida huonosti, josta syystä tein ratkaisuni lupaa kysymättä.
Nyt on kulunut kuukausi siitä kun aloitin kokeeni. Paino ei ole noussut lainkaan vaikka syön kaksi lämmintä ateriaa päivässä, entisen yhden sijaan. Syön myös pullaa kahvin kanssa ja karkkipäivää vietän perjantaisin.
Ajatukseni ovat paljon selkeämpiä kuin vielä kuukausi sitten. Tuon huomaa etenkin kirjoittaessa, tekstiä syntyy helposti, helpommin kuin koskaan ennen. Ja se merkittävin asia lienee että suhteeni nykyiseen kumppaniini on rauhoittunut ikiriidoista, seesteiseksi ja läheiseksi, hyväksi elämäksi.
En siis ole enää riivinrauta, jopa kuukautiset menivät ohi liki huomaamatta, pieni siivouspuuska tosin oli kuten aina, mutta hermot eivät kiristyneet, en tiuskinut lapsilleni ja elin muutoinkin kuin "normaali" ihminen.
Nyt olen miettinyt sitä, miten hivenainevarantoni olivat kuluneet noin loppuun. (Hivenaineiden puutetta voi käydä testaamassa, maksaa noin 50 euroa, joten en käynyt, luotan vaistooni) Mietin onko pitkä aikainen alkoholin kulutukseni tuolloin kaksituhatluvun alkuvuosina aiheuttanut joidenkin vitamiinien ja hivenaineiden puutostilan. Kun raitistuttuani ja eron myötä, ruokahaluni kuihtui olemattomiin, en saanut noita varantoja täytettyä, vaikken enää tuhonnut niitä juomalla. Voi olla täysin hakuammuntaa, mutta nyt kuukausi jälkeen lisäravinteen aloittamisen vannon ehdottomasti kalaöljyn ja antioksidanttien nimiin.
Voin hyvin, ensikertaa miten pitkään aikaan? Vai ensikertaa eläissäni, no näin hyvin en kai ole voinut koskaan...
Olen rauhoittunut! shh, ei saa huutaa ääneen, tuo pitää kuiskata, vienona tietona jottei tietoisuuteni räjähdä vastatoimiin.
En ole riidellyt viikkoon! Joka on siis kohdallani poikkeuksellisen pitkä aika (mikä kuvaa mielentilaani hyvin) Mutta nyt siis olen saanut nauttia koko viikon rauhallisesta ja seesteisestä olosta. Olen levännyt hyvin, touhunnut tarpeeksi ja ollut iloinen.
En ole ihan varma mitkä kaikki asiat tähän toivat, ovatko osasyynä antioksidantit, vitamiinit ja kalaöljy, ehkä se että syön säännöllisesti parin tunnin välein, jottei verensokeri enää heittele.
Vielä en huokaise helpotuksesta, alkumatkassahan vasta olen, mutta on erittäin toivoa antavaa, että minusta, ikuisesta riivinraudasta todella voisi tulla tälläinen tyyni ja rauhallinen aikuinen. Puhumattakaan siitä, kuinka paljon tyyni mieli jättää aikaa kirjoittamiselle. Aivoni ovat olleet pitkään ylikuormittuneessa tilassa, joka on näkynyt kirjoitusten pakonomaisessa kurjuudella mässäilyssä. Romantiikkaa kirjoittavalle tuo ei ole etu vaan haitta.
Uuden pokkarin työstäminen on hyvällä alulla, odotan innolla mitä siitä tulee, mielenkiinnolla jään tuumimaan, onko tämä elämääni vai vain välitila jossa lepään ennen seuraavaa räyhäkauttani.
Liekö tämä helpottaa, entinen kamala itseni tunnun olevan. Tänään en enää "halunnut" syödä oikein?! Mikä on tämä kapinoiva kakara sisälläni, joka vastustaa muutosta parempaan?
Varmaan jotain samaa oli kohdassa kun olin jättämässä juomista, joku kohta jossain puristaa kynsin hampain kiinni entisestä, eikä suostu muutokseen. Muutoinhan elämän muutokset olisivat helppoja, mitä ne eivät koskaan ole.
Olen siis edelleen hankala ja vaikea ihminen. Kiitos, ei tarvinnut kysyä keneltäkään, tunnen tuon ihan nahoissani.
Paha olo on kuulemma hyvästä, sanovat että jos on paha olla, se merkitsee että jotain pitää muuttaa, tai muuttua. Ja jos jatkaa entiseen tapaan, ennemmin tai myöhemmin tuo paha olo käy niin pahaksi että hyppää tyhjään, muuttaa elämänsä peloista huolimatta.
Olenkohan hyppäämässä? Vai vieläkö puristan kynsinhampain kiinni entisestä?
Kolmas päivä jolloin napsin Möllerin total kapseleita, vielä ei ihan hurjia ole tapahtunut, mutta se että syön nyt säännöllisesti auttaa näemmä jaksamaan paremmin. (enkö ymmärtänyt että pitäisi syödä jaksaakseen?) no ehkä ymmärsin, mutten sitä mitä ja milloin, minkäverran.
Koska masentuilen herkästi ja isäni sairastaa kakkostyypin diabetestä, ajattelin että mielialoilla ja verensokerilla voisi olla jotain yhteyttä. (todella hieno oivallus tavalliselta telluksen tallaajalta) Pyrin syömään säännöllisesti, enkä tarkoita lounasta ja päivällistä, vaan että syön parin tunnin välein jotain. Aamupala, välipala/kahvi, lounas, välipala/kahvi, päivällinen, välipala/kahvi, iltapala. Miten ihmisillä ylipäätään on aikaa syödä noin usein? Minulla ei muka ollut aikaa, joten söin silloin kun sattui enkä enää tunnistanut näläntunnetta lainkaan.
Koska laihdutus blogeja on niin paljon, totean hymyillen, että tiedän säännöllisen ateriarytmin nostavan painoani 3-5 kg tulevan kuukauden aikana. Mihin painoni lopulta asettuu, näkyy kai vasta kevät talvella. Tuskin mitään katastrofaalista tapahtuu, koska siirryn terveempään, en pelkästään suurempaan määrään ruokaa.
Elämä taitaa olla ikuista oppimista ja matkantekoa, kun yhden ongelman ratkaisee, toinen pyrkii jo pintaan. Sitten on vielä pikkukriisit, arkihuolet, väsymys ja LOMA. Nautin syyslomasta viikon 43. Pyrin välttämään loman "suunnittelua" jotten ahda viikkoa täyteen tekemistä.